Lauantain realismia

Lauantai-ilta. Lapset nukkuu, paitsi esikoinen, joka on jossain kavereidensa kanssa. Pirkka-lonkeroa ja Netflixiä. Päivä toisensa jälkeen on samaa paskaa, jos ei satu tulemaan erityispaskaa. Hiihtoloma on sellaista. Päivästä toiseen selviytymistä. Instagram ja facebook ovat täynnä muiden päivityksiä, lomajuttuja. Ydinperheitä ulkoilemassa mökeillään, laskettelukeskuksia, hotellilomia, ravintoloita. Asioita, jotka lienevät normaaleita niille muille, niille, joilla on varaa. Niille, joiden perheet on koossa. Niille, joille tulee palkkaa. Niille, jotka eivät tarkista Kelan asiointipalvelua päivittäin toimeentulotuen toivossa.

Toimeentulotuki on nimittäin taas myöhässä. Tuntuu kovin kohtuuttomalta. Tämän perheen lapset eivät tehneet hiihtolomallaan mitään. Yhtään mitään. Tai tekivät, kävivät kerran hesellä. Siinä se. Käytiin myös sairaalassa katsomassa äitiäni. Se olikin kiva yhteinen lomapuuha. Ei. Ei ollut. Jos koko porukalla olisi ollut hyvät aurinkolasit, olisi oltu enemmän ulkona, nyt yritettiin lähinnä minimoida ulkonaoleminen, kevätaurinko on liian kirkas.

Kaikki tuntuu merkityksettömältä rimpuilulta. Juoksuhiekkaa. Miten enemmän yrittää, sitä paskemmaksi kaikki muuttuu. Opiskelut ei edisty, elämä ei edisty. Poistin tinderin edellisen postauksen jälkeen. Täytyy hyväksyä, ettei suurperheen yksinhuoltaäiti nyt vaan ole kuumaa kamaa deittimaailmassa.